No nyt riitti

... mä olen nyt ihan oikeasti saanut tarpeekseni tämän veijo bloggerin päähänpistoista. Korjaan luuni, ja jatkan tarinointia toisaalla, eli Vuodattamossa!

Jo seuraava postaus ilmestyy siellä. Jahka kerkiän :).

Julma maailma

Kävin eilen reippaalla, aika pitkälläkin kävelylenkillä.

Kotia lähestyessä silmiin osui ilmeisesti ihan viime päivinä sotkettu bussipysäkin katoksen seinä. Eihän siinä mitään uutta tai ihmeellistä sinänsä ole, mutta nyt jostain syystä oikein pysähdyin lukemaan, mitä siihen oli töherretty.

Kasvavan epäuskoisen kauhun vallassa luin seuraavaa:
"Maija Meikäläinen (nimi muutettu, siinä oli todellakin kirjoitettuna jonkun tytön etu- sekä sukunimi!) sut hakataan koulussa!"
"Maija Meikäläinen on huora!"
"Meidän luokka 7 B is the best, paitsi Maija!"
"Kaikki inhotkaa Maijaa!"
Ynnä muuta, solvauksia riitti vielä läheisten lyhtypylväidenkin kupeisiin.

Voi luoja.
Mihin tämä maailma on menossa? Ainakin raaempaan ja julmempaan suuntaan.

Miltä Maijasta tuntuu? Tai Maijan vanhemmista ja muista läheisistä?
On varmaan äärettömän raskasta lähteä aamuisin kouluun, jonne on pakko mennä, kun tietää, mikä siellä odottaa.
Luulisin, että julkiselle paikalle kirjoitetuista solvauksista saattaa joutua edesvastuuseenkin? Vaan eihän ne 12-13 -vuotiaat, jotka tässäkin ovat asialla olleet, sellaista ajattele. Ei, pitää vaan päästä esittämään kavereille, miten kova mukamas on. Ja uskaltaa.

Mulla on Maijan oletettavista fiiliksistä jonkunlainen pieni aavistus - olin jollain tapaa koulukiusattu ala-asteella, ja vähän vielä yläasteellakin. En vaan jostain kumman syystä miellyttänyt luokan johtajatyttöä, ja koska hän sitten kielsi toisia olemasta mun kanssa, niin siinähän sitä oltiin. Mulla kyllä oli kavereitakin, koska johtajatyttö ei tykännyt ihan kaikista muistakaan, tai kaikki ei hänestä välittäneet. Ja mikä hassuinta; koulun ulkopuolella tuo melkein naapurissa asunut johtajatyttö vietti tosi paljon aikaa meillä ja minä heillä, leikkikavereina.

Mutta luulenpa, että nuorten / lasten maailma tänä päivänä on ihan eri asia kuin silloin 80-luvulla. Raaempi. Kuulemma jo päiväkodeissa kiusataan "vääränlaisista vaatteista".

Mitään muuta en niin kovasti toivo, kuin että omat lapset pärjäisivät elämän melskeissä. Eivät kiusaisi ketään, eivätkä joutuisi kenenkään silmätikuksi.
Mitähän sitä tekisi, jos jonakin päivänä vastaan tulisi samanlaisia töherryksiä koskien omaa lasta? Ainakaan se ei siihen jäisi. Tosin, jos kiusaaja jää kiinni, se tietää kiusatulle usein entistä kurjempaa oloa. Kiusaaminen ei välttämättä lainkaan lopu, se vain painuu maan alle ja muuttaa muotoaan. Kokemusta on. Mahdoton yhtälö.

******

Muita päivän kuulumisia:

Pikkuveli jäi taas itkien päiväkotiin :(. Oikeasti ei kiva, vaikka tiedän, että se parku lakkaa hetimmiten kun äiti on ehtinyt ovesta ulos. Toivottavasti tämä tästä.

Olen lisäksi suunnitellut hölkkäharrastuksen aloittamista! Minä! Pitkästä aikaa! Tosin, ensin täytyy ottaa selvää, miten mun vanha urheiluvammautunut polvi ylipäänsä kestää moisen rääkin... eli täytyypi aloittaa hyvin, erittäin, special varovaisesti.

Ja se ylikallis vaateparsi, johon viime postauksessa viittasin, on osoittautunut mahtavaksi! Mä nukkuisinkin se päällä, jos voisin. Ah! Paljastettakoon, kyseessä on Haltin drymaxx-ulkoilupuku... niitä myytiin 50 % alessa, joten oli sillälailla pikkuisen pienempi sydäntuska sen ostamisen kanssa, kuin normaalihinnalla. Olen tuosta haaveillut vuosikaudet, ja perskules, nyt se mulla on! Tervetuloa syksyn viileät säät!

Epäjärjestelmällisyydellistyttämättömyydellänsäkään

Huh! Meniköhän tuo nyt oikein? Tuo on meidän äidin mukaan suomen kielen pisin sana. Sinänsä kyllä aika arveluttavaa, onko tuo edes sana?

Oi onnea!

Pienestä sitä kuulkaa tulee äiti-ihminen onnelliseksi! Voi tätä riemua! *hykertelee*
Pikkuveli teki tänään pissat pönttöön! Ehkä se ei menekään (rippi)kouluun vaipoissa! Ehkä tämä tästä! Ehkä vielä koittaa sekin päivä, kun ei vaippapaketteja tarvi kaupasta raahata!

Vihjevihje

Mulla olis hyvä vinkki kaikille, jotka haluaa laihtua mutteivät laihdu ja sitten potevat huonoa itsetuntoa ja kaikkea.
Tehkää niin, että menette kauppaan ja ostatte jonkun hirmuihanan ja ennen kaikkea (tämä on tärkeä pointti) kamalan kalliin vaatteen, joka on aivan sopiva tai mieluiten vaikka pikkuisen väljä.
Kas, nyt pitää suorastaan välttää hoikistumista, tai se superkallis asu, jonka takia pitää puoli vuotta syödä pelkkää makaronia pimeässä, jää isoksi!

Mä tein niin :).

(Tosin, suunnitelmassa on heikko kohta. Sitä makaronia on syötävä kamalan paljon. Tai muuten laihtuu. Parasta olla hyviä makaroneja!)

Ajatteluttaa

Ohhoh. Se merkillinen valoilmiö näkyy taas!
Kummallista, olin jo ehtinyt vakuuttua että vaakasuora viistosade ja sadan boforin tuuli ovat tulleet jäädäkseen. Kappas.

Jotta nyt pysytte varmasti perillä rahapussini ja pankkitilini alati hupenevasta olemuksesta, voinen valaista, että olen tänäänkin sijoittanut elämäni valoihin, siis niihin kahteen äidin kullannuppuun, 84,90 €. Pikkuhiljaa lasten komerot täyttyy, ja jotta tasapaino pysyy (materian määrä on kuulemma vakio), niin meiksin rahavaranto vajenee.

Itse asiassa tuohan selittää kaiken.
Tottakai mun vyötärölle kertyy vararengas, koska siskoni on laihtunut monen monta kiloa! Johonkinhan se häneltä kadonnut materia uudelleenmuodostuu.
Tai vaikka pöly. Sitä kun siunaantuu tyhjästä. Eihän se mistään tyhjästä siis tule, se on itse asiassa öljyä. Katsokaas, kun maailman öljyvaranto hupenee hupenemistaan (ei kuulemma jenkkilän omat lähteet riitä enää kuin kymmeneksi vuodeksi), niin jottei tämä pallomme ota ja suistu avaruuden syövereihin painosuhteitten järkkyessä, täytyy tilalle saada jotakin korvaavaa. Siis pölyä! Ilmankos sitä on niin paljon, vaikka kuinka usein imuroisi ja pyyhkisi.
(Älkää nyt kuitenkaan luulko, että minä kovin usein tuota tekisin, tämä oli yleisellä tasolla.)

Ja mitä tuohon öljyyn tulee, niin se on ihan oikeasti kohta loppu! Ja mitenkäs sitten suu pannaan. Eilen luin Tuulilasia (se lojui niin tyrkyllä keittiön pöydällä), ja osuipa silmiini pari automainosta, toisessa mainostettiin sähkö-bensahybridiautoa, ja toisessa etanolilla pärräävää pirssiä.
Näinköhän meidänkin seuraava auto kulkee jo jollakin vallan muulla kuin bensalla?
Luultavasti kulkee, koska tulevaisuudessa ei bensa-autoon ole varaa kuin niillä, joilla on varaa tankata autonsa superhintaisella bensiinillä. Tai, jos ei vielä seuraava auto, niin ehkä jo sitä seuraava.
Eikä se öljyn loppuminen pelkkään polttoaineeseen vaikuta. Millähän korvataan tulevaisuudessa muovi? Nousevatko puulelut ja lasipullot jälleen arvoon arvaamattomaan? Miltähän näyttää puinen kännykkä? Tai peltinen televisio?
Äh, juu, itse asiassa, mistä minä tiedän vaikka muovia parempiakin aineita olisi keksitty jo pilvin pimein. Kunhan höpisen.

Kun nyt kerta olen tänään näin hirmu pohtivainen, niin kysynpä, että onko avaruudella reuna? Ja jos on, niin mitä sen takana on? Miettikääs sitä.

Ura urkenee

Nonnih. Nyt on laitettu satsi nro 1 rahaa haisemaan lastenvaatteisiin. Siinähän se meni samalla kun toisella korvalla seurasin, ettei tule Suomelle mitalia siitä paljonpuhutusta keihäänheitosta(kaan), eli on tämä netti kyllä kätevä keksintö. Voi tuhlata rahatkin mukavasti omassa olkkarissa kököttäessään.
Sitäpaitsi nettiostoksia on mukava tehdä, koska a) ei tarvitse rynniä missään ryysiksessä b) näkee heti penkomatta tarjolla olevat värit ja koot c) saa maksuaikaa, jos sitä tarvii ja d) jos ei olekaan tyytyväinen, saa palauttaa kamat ilman mutinoita.
Yli 100 euroa meni, mutta menköön. Ei kai nuo voi nakuinakaan kävellä. Ainakaan talvella.
Seuraavaksi suunnistan johonkin kirppikselle tai second hand shopiin, niistä tekee usein mahtavia löytöjä pikkurahalla.

Pikkuveli oli eilen vetänyt päiväkodin iltapäivävälipalalla 3 palaa pitsaa! Se näyttikin ihan ylisyötetyltä pieneltä possukaiselta, ja röyhtäili pitsanhajuisia röyhtäyksiä koko illan. Hyvähän se on, että pojalle ruoka maittaa, ja sitäpaitsi kun kerta maksetaan itsemme kipeäksi päivähoidosta, niin koko rahalla vaan!

Mies kaavailee Pikkuveljestä tulevaa Suomen keihäänheiton toivoa. Juu juu. Katsokaas, se on itse viskannut joskus ala-asteella, muistaakseni neljännellä luokalla, koulujen välisessä kilpailussa tosta noin vaan lähemmä 50 metriä keihäällä. Olipa sitten houkuteltu mukaan paikalliseen urheiluseuraankin, ja annettu oikein keihäs ilmaiseksi.
Sitä, mihin Miehen keihäänheittoura sitten loppui, en oikein tiedä. Vai oliko se niin, että keihäs katkesi eikä isänsä ollut suostunut kustantamaan uutta.
No, pojasta polvi paranee, ja kieltämättä meidän pojuli on kropaltaan ihan keihäänheittäjän näköinen. Tyyppiä ladon ovi.

Sinänsä mä kyllä vastustan lasten pakkoharrastuttamista.
Meillä kun on sukuvikana tämä musikaalisuus. (Juu, minäkin olen pienenä tyttönä pianoa soittanut mutta murrosiän melskeissä se jäi. Mun sisko varsinkin on ihan ilmiö. Muistan, kun siskon ollessa siinä 7-vuotias, kuuntelin mitä ihmettä se soittaa pianolla kun kuulostaa niin hienolta. Menin katsomaan, siinähän se istui ja lehteili pianon nuottitelineessä ollutta Aku Ankkaa ja sanoi "Joooo... tää on Tsaikovskin pianokonsertto... tää tuli äsken radiosta..." No, hänestä tulikin ammattiviulisti.)
Enivei, siis, olin hypätä kattoon kun meidän äiti kysyi tuossa yhtenä päivänä "Kai te olette Isosiskon ilmoittaneet musiikkiopiston pääsykokeisiin?"
-"Siis täh? No ei todellakaan olla."
-"Kyllä se nyt niin on, että jos siitä ammatin haluaa, niin neljän vanhana pitää aloittaa."
Minähän pidin palopuheen aiheesta, kuinka minä EN tyrkytä lapselleni väkisin mitään harrastusta, varsinkaan 4-vuotiaalle joka ei itse vielä osaa edes tietää, haluaako ylipäänsä soittaa viulua (viuluhan se olisi, toisen siskoni 12 v. tyttökin soittaa viulua) ja jolle on tasan tarpeeksi ohjelmaa siinä, että on viitenä päivänä viikossa kahdeksan - yhdeksän tuntia päivässä päiväkodissa. Että vielä soittotunnit! Ja mitenkäs sen vieminen niille tunneille pitäisi hoitaa. Häh? Niin, ja kotonakin pitäisi äiteen jaksaa opettaa huiluääniä ja ties mitä staccattoja, vaikkei niistä itsekään ymmärrä tuon taivaallistakaan.
Sitäpaitsi, kuka maksaa viulut? (kirjaimellisesti, niinkuin se entinen Onnenpyörän mustapartainen juontajasetä jonka nimen olen unohtanut, tapasi painokkaasti sanoa)

Isosisko kylläkin on musikaalinen. Se laulaakin tosi puhtaasti, ja on aidosti kiinnostunut mummolan pianosta. Vaan mun mielestä sitä kyllä ehtii myöhemminkin. Sanotaan sitten joskus 7-vuotiaana tai jotakin, kun tyttö jo tietää itse mitä tahtoo.
(Vai tuhoankohan nyt lapseni tulevaisuuden, kun näin ajattelen? Mutta eikös sitä voisi luulla, että jos tosiaan on lahjoja ja kykyjä ammattihuippuviulutaitelijaksi, niin ei se voi parista vuodesta kiinni olla. Toisaalta, voihan Isosisko haluta vaikka levyseppähitsaajaksi eikä mitän musiikkiin päinkään.)

******

Mulla on tänään hammaslääkäri! Help. En kai totu siihen koskaan...

Ja mitä tuohon vesisateeseen tulee. On se kyllä kumma, että tasan ei mene tämäkään. Täällä sataa loikottaa jo kolmatta päivää vaakatasossa (mie kyllä periaatteessa tykkään sadesäästä, mutta rajansa silläkin) ja toisaalla on kokonaisia kansakuntia nääntymässä kuivuuteen. Että haloo. Jotain tasapuolisuutta, pliis!

Venähdys

Voi elämän kevät.
Toissapäivänä siivosin lasten vaatekomeroita tarkoituksena laittaa kaikki kesän aikana pieniksi jääneet pitkät housut ja pitkähihaiset puserot ynnä muut vermeet pois.
Ja sen teinkin. Sillä seuraamuksella, että kummankin tenavan kaappi on nyt täynnä tyhjää. Isosiskolta lähti pois kahdeksat (8) housut, kaksitoista (12) puseroa, suunnilleen kaikki sukkahousut ja pari mekkoa.
Pikkuveljeltä yhdeksät (9) housut, kymmenen (10) puseroa ja myöskin kaikki viime talvena pidetyt alusvaatteet.
Kääk. KÄÄK. (Suoraan sanoen en tiennytkään niitten omistavan noin monta vaatekappaletta...)

Tällä viikolla päiväkodissa on joku hoitaja muistanut joka aamu iloisena todeta jotakin tyyliin: "Voi miten teidän lapset on kasvaneet kesällä! Kumpikin! Valtavasti! Mitä te olette niille oikein syöttäneet?"
No ovat, ovat, kasvaneet ovat, ja sehän on tosi hieno asia, kaikille muille paitsi äiteen kukkarolle.
Lienee suunnattava askelensa johonkin kirppikselle tai muualle, ei herrantähden mulla ole varaa nuin paljon hankkia uusia vaatteita niille.
Saati kuravaatteita, kumisaappaita, hanskoja, hattuja, jne...
Luojan kiitos olen älynnyt talvihaalarit ostaa jo viime keväänä alesta. Ja jos hyvin menee, ei talvikenkiäkään tarvi hankkia kuin isommalle - elän toivossa, että Isosiskon vanhat popot sopivat Pikkuveljen jalkaan.

Hei mut, sehän on keskiviikko eli vikinglottopäivä... Oliskohan mulla onnekas olo? Tosin, mitä väliä, viime viikolla roikkui keskeneräinen lottokuponki jääkaapin ovessa ja aina numero-olon yllättäessä ruksin siihen lisää rivejä. Olin jo suorastaan hekumallisen varma tulevasta yltäkylläisyydestä ja rahakylvyistä Roope Ankan tapaan.
Tuloksena 3 ja lisänumero. Se siitä.

Lomat on lorvittu

Eli sorvin ääressä istutaan.
Oikeastaan ihan mukavaa jo palata arkeen. Toisaalta, kyllähän mää olisin vielä lomaillakin voinut...

Viime viikolla vietettiin päivä pääkaupungissa.
Eikä muuten edes eksytty. Vaikka vallan autolla pärtsättiin ja oikein keskustassa (hyvin meni, mitä nyt yksi laiton U-käännös tuli tehtyä ja muuta pientä, mut se ikäänkuin kuuluu asiaan. Myö ollaan maalta.). Homma sujuu niin, että Mies ajaa ja minä luen karttaa ja kadunnimiä ja kiljun ajo-ohjeita ja yritän bongata vasemmalle kääntyminen kielletty- sun muita olennaisia kylttejä. Ja parkkipaikan bongaus! Siinäpä sitä on haastetta kerrakseen.

Mentiinpä sitten Lintsillekin. Tai sehän se matkan päätarkoitus oli itse asiassa.
Voi taivas sitä väenpaljoutta! Ei täällä niin paljon ole sakkia yhtäaikaa missään, kuin korkeintaan Prisman leluosastolla joulumyynnin aikaan.
Mutta mukavaa oli silti, vaikka joka vehkeeseen mennessä piti seistä tönöttää jonossa toinenkin tovi.

Mies sai houkuteltua meikäläisen vuoristorataan. Tuumasin, että jos kerran jarrumiehet ajavat sen läpi seisaaltaan niin kyllähän tämä täti sinne nyt istumaan uskaltaa mennä.
Just.
Vaunun nytkähdettyä liikkeelle tuli mieleen että mihinkähän sitä tuli itsensä työnnettyä. Vaan ei sieltä enää poiskaan päässyt.
Ensimmäisessä ylämäessä tuumin, että ei tämä nyt niin paha varmaan olekaan.
Eipä.
Ylhäällä kaarteessa Mies osoitti oikealle -"Kato, Helsinki!"
Siinä vaiheessa minua ei olis maisemat voineet vähemmän kiinnostaa. Sen sijaan kerkisin ennen sitä hirveää ekaa mäkeä ajatella uskomattoman paljon asioita, kuten
1) En taida olla enää se sama teini, joka 15 vuotta sitten täällä istui
2) Mitä jos jarrumies saa sydänkohtauksen? Mitä jos se vaikka pyörtyy? Tai putoaa kyydistä? Tai? Tai?
3) Unohtui kertoa siskolle (joka jäi alas lasten kanssa) että meillä on henkivakuutus!
4) Ei tämä näin korkea ole ennen ollut! Ei takuulla ole!
5) Voi aaaaaaapuuuuaaaaaaaaaaaaaa......!
No, tulipa käytyä. Huh.

Isosisko jatkoi samaa hurjapäistä menoa kuin Tykkimäessä alkukesästä. Se painatti tukka putkella mihin vaan ikinä pituus riitti (100 cm), ja "lasten viikinkilaivan" jälkeenkin tokaisi "-Höh! Kaikki kiljui siellä, ne isotkin! Minä en kiljunut kun sehän oli kiva! Ei yhtään kauhea!"

Pikkuveli nyt ei hirmu moneen laitteeseen vielä päässytkään. Tai, olisihan se päässyt jos olisi ollut aikaa siihen jonottamiseen enemmän. Ajoi kuitenkin muutamassa, ja kovin tyytyväinen oli. Itse asiassa ihmeen tyytyväinen, väsykiukku alkoi vasta iltaseitsemän jälkeen, jolloin kotiinlähtö olikin jo lähellä.

******

Allright, juu juu, ruvetaan sitten töihin kun niitä kerran on.
*sorvi laulaa*

Äitinä olemisen ihanuus ja kurjuus

Viime yö oli oikein oiva esimerkki siitä, mitä se voi pahimmillaan olla.
Ensin kitisi Pikkuveli klo 21.30 (eli nukkumaanmenosta) aina tuonne 01 asti. Ei vaan tahtonut rauhoittua, ei. "Äiti kattoo!" huuteli vähän väliä, ja kun menin katsomaan jonkin aikaa kuunneltuani, jätkä käänsi kylkeä ja asettui makuulle. Ja viiden minuutin päästä sama uudelleen. Ja uudelleen.

No, sitten ehdin pari tuntia peräti nukkuakin, kunnes heräsin klo 04 siihen, että Isosisko nyyhkyttää. Menin katsomaan, mikä on hätänä - ei kai mikään, peittelin neidin ja painuin oman peiton alle takaisin.
Vaan eikös Pikkuveli ollut herännyt Isosiskon itkuun. Loistavaa. Mentyäni hyssyttämään poikaa, heräsi Isosisko taas puolestaan uudelleen Pikkuveljen parkuun.

Mies kuorsasi kaiken aikaa autuaan tietämättömänä koko rumbasta. Se ei heräisi, vaikka legioona apinoita marssisi paikalle ja alkaisi purkaa taloa ympäriltä.

Sain molemmat lapset sitten lopulta rauhoittumaan (klo 04.45) ja kellahdin tyytyväisenä sänkyyn.
Olin juuri saamassa unen päästä kiinni, kun kuulin mitä omituisimman äänen. Ei kai!
Kyllä vaan - Isosisko oksensi sänkyynsä, sekä matolle, ja lukuisten pehmoeläimien päälle. Ja alkoi huutaa. Ja sitten heräsi Pikkuveli, ja alkoi huutaa.

Tässä vaiheessa ravistelin Miehen hereille, että apua, tee jotain. No, se otti Isosiskon kainaloon ja lohdutti neitiä.

Ei muuta kuin tytölle puhtaat lakanat. Pikkuvelikin rauhoittui pienellä kanniskelulla ja silittämisellä, ja nukahti. Isosisko sanoi, ettei ole paha olo, ja kömpi takaisin petiin.
Ei varmaan, puolen tunnin päästä se oksensi uudestaan. Tällä kertaa onneksi ihan vaan paljaalle lattialle. Ja taas heräsi Pikkuvelikin.
Kello oli vähän vaille kuusi, joten totesin, että aamuhan se jo onkin...

Että tää on niin tätä!

Suoraan sanoen, vielä kuutisen vuotta sitten en edes halunnut lapsia. Ajatuskin kuolaavasta ja kakkivasta vaahtosammuttimesta sai ihon kananlihalle. Työkavereitten kertomukset öisistä valvomissessioista senkun vahvistivat tunnetta. Vakuutin kaikille, että ei, minä en hanki lapsia. Ikinä. Enkä mene naimisiin.

Jossain kohtaa sitten vaan napsahti, ja alkoi tuntua, että oikeastaan voitaisi kuitenkin mennä naimisiin, ja se oma vauvakin olis ihan kiva... ja sitten kun meillä oli Isosisko, tuntui, että oikeastaan lapsia pitäisi olla kaksi. Itse asiassa oli sellainen kumma fiilis, että perheestä vaan kertakaikkiaan puuttuu joku. Niinkuin puuttuikin. Maailma olis ihan kamalan ankea paikka ilman Pikkuveljeä!

Kummasti sitä noitten kanssa jaksaa. Sitä ollaan porskutettu 2-3 tunnin yöunilla töissä, ja kaikki hommat on tehty mitä pitääkin. Ehkä vireystaso ei ole maailman paras, mutta kuitenkin.
Ja vaikka joskus melutason ollessa pilvissä, kun kumpikaan ei tottele mitään, tekee mieli hakata päätä seinään ja pomppia tasajalkaa ja muuttaa yksinään autiolle saarelle, ne hetket jää kuitenkin vähemmistöön.

Ei voi olla suloisempaa, kuin unessa tuhiseva pörröpäinen 2-vuotias. Tai kun sama 2-vuotias selittää silmät kirkkaina tohkeissaan omia vielä puolittain käsittämättömiä juttujaan.
Entäpä Isosiskon onni opittuaan R-kirjaimen! Sitä riemua! Tai kuten se eilen luetteli: "Tämä on ollu minun onnen kesä. Ne on ollut minun KAIKKEIN onnen päiviäni, kun ollaan käyty uimarannalla ja Tykkimäessä ja mummolassa ja kun isi oli minun kanssa ongella."

Joskus, kun katselen lapsia, mietin, miten tulevaisuus pelottaakaan. Jonakin päivänä ne on pakko päästää kokeilemaan siipiään, ihan ilman valvovaa silmää. Vaikka niistä nyt huolehditaan niin hyvin kuin ikinä, mitä tahansa voi käydä myöhemmin. Voivat vaikka jäädä auton alle koulumatkalla tai sukeltaa pää edeltä kiveen. Eikä terveyskään ole itsestäänselvyys. Ihan mitä vain voi tapahtua. Voihan se tapahtua toki jo nytkin, vaikka kaikin keinoin turvallisuutta varmistetaan.
Pakko se vaan on kuitenkin äidin antaa lastensa kasvaa ja kokeilla. Oppia erehdyksistään. Niinhän tässä itsekin ollaan aikuiseksi kasvettu, hemmetti. Luoja, jos mun äiti edes tietäisi puoletkin kaikesta mitä on tullut tehtyä...
Onneksi ne ajat ei ole meillä vielä. Edessä on ensin vuosia pyllynpyyhkimistä ja nennänniistämistä - tästä ajasta vaan pitää tajuta nauttia!

******

Ja kas - nyt jyrisee ukkonen, joten päätänpä vuodatukseni tähän ja irroitan tietokoneen seinästä.

PS.
Ylihuomenna ollaan menossa Lintsille :D!

Lomaterveiset osa II

Täällä sitä ollaan lomalla edelleen, aurinko paistaa ja mattopyykkiä on pesty ja kaikkea. Mut silti ei ole oikein lomainen olo. Se kun tuppaa tämä elämä olemaan omituista. Että just kun luulee kaiken olevan hyvin ja hienosti ja voi keskittyä vaan Elämiseen isolla eellä, niin silloin pitää tipahtaa joku pommi jostain takavasemmalta. Ja taas saa alkaa raapia päätään ja pohtia, ja miettiä ja tuskailla, ja...

No, ei siitä sen enempiä. Eikai sitä ylipäänsä kenenkään olo pelkää auvoa ole? Vai onko? Jos joku sellainen siellä tätä lukee, ilmoittautukoon heti!

Mie olen juu tehnyt syntiä ja ollut tuhma tyttö. Olen pessyt mattoja ihan vanhanajan malliin laiturilla, juuriharjalla ja mäntysuovalla hinkaten. (Sekä polttanut siinä sivussa selkäni, olkapääni ja käsivarteni, mikä nyt ei ole mikään uutinen sinänsä.)
Enivei, siinä matonraitoja hangatessani oikein vaistosin selkäpiissäni, miten vastapäisessä kaislikossa kohoaa jonkun Ympäristökeskuksen kätyrin periskooppi ja paperi rapisee muistiinpanoja tehdessä, jaahas, jaahas, täällä sitä vaan vesistöjä rehevöitetään! Eli juu juu, huonoa omatuntoa tunnetaan! Kyllä! Mutta herranjumala, MISSÄS minä sitten nämä matot puunaan, jos en laiturilla? Ja sitäpaitsi, se jotenkin kuuluu kesään.
Muutama matto on vielä jäljelläkin.
Niin, enkä minä sitä siihen mattojen pesuun ole jättänyt. Olen nimittäin hikisen homman jälkeen pulahtanut uimaan, ja pessyt hiuksenikin siellä jordaanissa. Kaippa tuo kasvaa kohta umpeen koko lätäkkö. Mun vika.

Pikkuveli on heittäytynyt hankalaksi.
Ai, etteikö siinä ole mitään uutta?
Niin mutta, nyt se on keksinyt ihan uuden tavan, miten sen voi tehdä! Se on alkanut riisua pöksynsä ja vaippansa pois ihan oma-aloitteisti ihan koska ja missä vain. Eihän siinä muuta, mutta kun ei herralla ole pienintäkään hajua eikä varsinkaan kiinnostusta minkään sorttista potalla / pytyllä asiointia kohtaan. Joten voin vakuuttaa, että tämä uusin villitys saattaa riipiä viimeisetkin jäljellä sinnitelleet hermonriekaleet tältä äidiltä.
Mitähän se seuraavaksi keksii?

No, oli miten oli, nyt mie jatkan lomanpitämistä. Ehkä se lomafiiliskin sieltä vielä löytää takaisin!

Lomapäivittely

Isosisko muisteli tuossa äsken laulua "Joka ilta kun lamppu sammuu...". No, neiti ei muistanut alkua pidemmälle joten opastin eteenpäin:
-"...ja saapuu oikea yö, niin nukkumatti hiipii ja ovehen hiljaa lyö..."
Silloin tuli keskeytys:
-"Eipäs! Kun se nukkumatti laittaa lapset autoon ja vie ne metsään!"
-"Nukkumattiko? No ei kai nyt sentään."
-"Joo-o! Ja sit siellä metsässä se jättää ne sinne ja sit tulee susia ja KARHUJA ja sit ne on VAARALLISIA grrr-rrr! Ja sit ne SYÖ niitä lapsia!"

Alkoipa tässä äiteellekin valjeta, miksei Isosisko tahdo nukkumatin tuovan iltaisin unihiekkaa... Kuka lie kakara taas siellä päiväkodissa tuollaisia puhunut. Hrmph.

Yhdessä välissä Isosisko komensi äitiä:
-"Älä sie nyt niitä höpinöitäsi! Anna kun ME pikkuveljen kanssa puhutaan ensin! Sit sie saat höpistä!"

Kuri se siis meillä jyllää :).

Lomaa pitelee joo. Tähän mennessä on satanut niin lahjakkaasti vettä (mistä muuten en valita, päinvastoin, ihanan raikasta ja viileätä pitkästä aikaa!), ettei ole edes uimaan päästy. (Kuka sitä nyt vesisateessa ui, siinähän kastuu! Pitäis olla joku pitelemässä sateenvarjoa pään päällä uidessa. Ja mitenkäs se sitten sukeltaessa onnistuu?)

Tänään ilma tuntuu taas kuumemmalta (lääh), joten jahka Mies saapuu hierojalta (johon nyhti rahat multa, koska kuulemma kaikki lähistön pankkiautomaatit on poissa käytöstä (!) ja mulla oli kerran elämässäni rahaa lompakossa. No, ei ole enää.), niin meikä tyttö suuntaa kohti mummolan laituria.
Mummolassa onkin kuulemma vattusato kohta kypsä - kun siitä mansikanpoiminnasta pääsi eroon, niin sitten kypsyy vadelmat. Ja kohta viinimarjat. Puhumattakaan kaikista muista kasvimaan antimista.
Mutta onhan se kivaa, että on taatusti luomua ihan ikiomaa satoa, mitä korjata ja syödä!

Kas, nyt taisi Pikkuveli herätä päiväunilta. Täytynee mennä, ennenkuin herra ehtii tuhota koko alakerran...

Se on moro

Sitä läksin sanomaan, jotta voi olla että seuraavien kahden (2) viikon aikana en ehkä ihan joka päivä jouda päivittelemään blogia.
Se on se loma nääs, kun painaa päälle!
Voisin kuvitella, että jopa mulla saattaa ehkä näin ollen olla netin ulkopuolista elämää. Mahdollisesti.

Mitään suurisuuntaisia lomasuunnitelmia ei ole, sellaisia ihan pieniä vaan. Niinkuin mato-ongintaa Isosiskon kanssa soutuveneestä käsin joku ilta (tosin minä en ole samassa veneessä sen matopurkin kanssa, ne on taikinasyötit (taikinalla ei kylläkään saa kuin särkiä) tai sitten saa Mies mennä!), sen saakelin suihkunurkan saumojen paikkaus, Linnanmäen reissu koko perheen voimin, uimista, uimista, uimista, kanttarellien metsästystä ja ehkä vähän mustikoidenkin, vierailu vähän kauemmas sukulaisiin jne. Sitä ja tätä.
Kas, oikeastaan tuossa oli kahdelle viikolle jo melkoisesti puuhaa, ottaen huomioon että jossain välissä on vakaa aikomus kertakaikkiaan vaan olla ja möllöttää.

Mutta siis. Leppoisaa keskikesää kaikille! Nauttikaa elämästä :)

Voihan nakki

Tässä tuumiskelin, että olis muuten tosi hianoo, jos osaisin laittaa tuohon ylös, missä lukee "kaislikko", tuon tylsän vihreän palkin tilalle valokuvan kaislikosta... Tai jotain.
Mutkun emmie osaa! Töllerö mikä töllerö! Ei mulla ole oikeasti aavistustakaan html:n saloista, saati mistään muustakaan, mikä ei toimi naps kun napista painaa.

Kuulin juuri, että miehekkäämpi puoliskoni on menossa huomenna uistelukisoihin johonkin jumalan järvelle jonkun tuntemattoman tyypin kanssa. Ja jättää kuulkaas auton kotiin! Mulle! Sen rakkaimman aarteensa ja silmäteränsä siis!
Riemastuin suuresti moisesta, kunnes älysin...
... eihän mulla ole mitään käyttöä sille koslalle huomenna! Kaikki ovat jossakin, kukaan ei ole kotona että vois mennä kylään jonnekin. Lasten kanssa keskenään en todellakaan lähde mihinkään cityyn shoppaamaan, tai mitään. Eikä niitten kanssa keskenään oikein pysty lähtemään edes uimarannalle... hmmm, vai pystyisikö. Mutta onkos se luvannut edes uimarantailmaa huomiseksi... Tosin, jos menee rantsuun vesisateella, on siellä ainakin takuulla lääniä asetella pyyhkeensä ja aurinkorasvansa mihin kolkkaan ikinä haluaakaan. Ääh, siis, kuka hullu nyt käyttää aurinkorasvaa vesisateessa?
Juu että sen kerran, kun tälläinen onni potkaisee, niin se valuu läpi sormien. Mälsyyden mälsyys! Kurjuuden kurjuus! Ryökäle!